Lämmitys on yksi tärkeimmistä energian käyttökohteista. Kaikesta Euroopassa kulutetusta energiasta yli kolmannes kuluu kiinteistöjen ja kiinteistöissä käytetyn veden lämmitykseen, mikä on enemmän kuin esimerkiksi liikenteessä tai teollisuudessa. Näihin kahteen verrattuna lämmitys on kuitenkin keskimäärin energiatehokas käyttökohde, sillä hukkalämpöä ei juuri synny (lähes kaikki tulee käyttöön), kun taas esimerkiksi autojen polttomoottoreissa vain kolmannes tankissa olevasta energiasta saadaan muutettua hyödylliseen muotoon eli liike-energiaksi.
Lämmityksestä noin 40 prosenttia hoidetaan Euroopassa siten, että kiinteistö- ja taloyhtiökohtaiset boilerit lämmittävät vettä maakaasua polttamalla, ja vesi sitten johdetaan kiinteistöjen pattereihin. Toiseksi tärkein lämmitystapa on sähkö noin 30 prosentin osuudella. Öljylämmityksen ja biopolttoaineiden osuus on molemmilla noin 10 prosenttia, ja jäljelle jäävä kymmenys koostuu kaukolämmöstä ja muista teknologioista. Maiden väliset erot ovat suuria – esimerkiksi Pohjoismaissa sähkölämmitys sekä kaukolämpö kattavat suurimman osan tarpeesta, kun taas Keski-Euroopassa kaasulämmitys on pääasiallinen lämmityskeino.
Suomessa lämmitetään sähköllä ja kaukolämmöllä, Saksassa lämmitys on pitkälti kaasun varassa
Energiajärjestelmän näkökulmasta lämmitys on volatiili, siis paljon heilahteleva, kysyntäkohde. Kulutuksen heilahtelua aiheuttaa tietenkin ulkolämpötila. Heilahteluun vastaaminen vaatii joustavuutta, jonka tuottamiseen Pohjoismaissa käytetään pitkälti vesivoimaa sekä kaukolämpöverkkoja, jotka ovat itsessään energiavarastoja.
Lue lisää: Olemme niin tottuneita kaukolämpöön, että se nerokkuus unohtuu helposti
Saksassa noin puolet kiinteistöistä käyttää kaasulämmitystä. Yhden lämpöasteen pudotus ulkolämpötilassa nostaa kiinteistöjen päivittäistä kaasunkulutusta noin 65 GWh, mikä vastaa kolmen Loviisan ydinvoimalaitoksen tai 1400 tuulivoimalan päivätuotantoa. Koronaviruksen aikana suhde kaasunkulutuksen ja lämpötilan välillä on vahvistunut entisestään jopa 72 GWh:iin todennäköisesti siksi, että yleistyneen etätyöskentelyn vuoksi koteja lämmitetään enemmän myös työpäivän aikana, eikä muita kiinteistöjä lämmitetä vastaavasti yhtään vähempää.
Hieman kaukolämmön tapaan kaasujärjestelmä on itsessään valtava energiavarasto, minkä lisäksi Euroopassa on runsaasti kaasun varastointikapasiteettia, jopa viidesosaa vuosikulutusta vastaava määrä.
Sähkö puolestaan on ollut ja monissa maissa on yhä kaasua selvästi kalliimpi lämmitystapa – keskimäärin EU:ssa sähkö maksaa kotitalouksille kolme kertaa enemmän kuin kaasu. Yksi syy on ero tukkuhinnoissa, mutta eroa voimistaa se, että sähkön kuluttajahintoihin lisätään runsaasti veroluonteisia maksuja.
Lämmityksen hiilineutraalius saavutettaisiin parhaiten päästökaupan ja sektorikytkennän kautta
Lämmitys aiheuttaa noin kuudesosan EU:n päästöistä. EU tavoittelee ilmastoneutraaliutta vuoteen 2050 mennessä, mikä tarkoittaa hiilinielujen ja kasvihuonekaasupäästöjen tasapainoa. Koska keinotekoisten nielujen potentiaali on rajallinen, käytännössä tavoite tarkoittaa, että koko energiasektorin, lämmitys mukaan lukien, on etsittävä reitti päästöttömyyteen tai lähelle sitä.
Lämmityksen päästöjen kehitys ei ole ollut suotuisaa. Edellisen viiden vuoden aikana lämmityksen päästöt eivät ole juuri laskeneet, kun taas sähkön- ja kaukolämmöntuotannon päästöt ovat laskeneet kuuden prosentin vuosivauhtia ja miltei puolittuneet vuodesta 1990. On selvää, että jatkossa päästövähennysten tulee nopeutua myös lämmityksessä.
Siinä missä kaukolämpö ja sähköntuotanto kuuluvat EU:n päästökauppaan ja sen laskevan päästökaton alle, lämmityksen osalta päästövähennykset ovat jäsenmaiden vastuulla. Politiikka onkin pirstaleista. Osa maista investoi kaukolämpöön, osassa selvitetään kaasuverkon kääntämistä vedylle, lämpöpumppujen suosio on nousussa ja etenkin EU:n tasolta ollaan tukemassa energiatehokkuutta parantavia remontteja.
Etenkin Saksassa on alettu painottaa hiilidioksidin hinnoittelun tarvetta myös lämmityksessä, ja maassa onkin aloitettu kansallinen päästökauppa tätä varten. Erään tutkimuslaitoksen mukaan maan lämmityssektorille tarvittaisiin 110 euron hinta hiilidioksiditonnille, jotta lämpöpumpuista tulisi houkutteleva vaihtoehto kaasulämmitykselle. Kansallinen päästökauppa alkaa 25 eurosta per tonni.
Lämpöpumppujen lisääminen vaatii taas sähköjärjestelmältä merkittävästi enemmän joustavuutta, mikä puolestaan vaatii muun muassa sähköverkkojen rakennustahdin kiihtymistä – muutoin edessä on nykyistä pahempia pullonkaulaongelmia. Energiatehokkuuden parantaminen remonteilla liudentaa vaihtelua, mutta on päästövähennyskeinona tutkitusti tehoton. Tärkeintä olisikin laajentaa päästökaupan sitova päästökatto kattamaan myös lämmitys ja pyrkiä kohti sektorikytkentää. Näin eri energiajärjestelmän osissa piilevät joustavuudet sekä päästövähennyspotentiaali saadaan käyttöön ja kodit pidettyä lämpiminä myös ilmastoneutraalissa Euroopassa.
